”Jonkun pitää sanoa: Tämä on väärin!”
Rajun koulukiusausdokumentin tekijä Arto Halonen haluaisi kriminalisoida koulukiusauksen.
– Jonkun pitäisi aina sanoa asia julki ja näyttävästi. Lapsille ja nuorille on heti kerrottava, että tämä on väärin, Halonen sanoo painokkaasti.
Samaa mieltä on myös terrorismia ja koulusurmia pitkään tutkinut Leena Malkki Helsingin yliopistosta. Malkki korostaa aikuisten vastuuta kiusaamistilanteissa.
– Kiusatun kokemusta ei saa vähätellä, hän toteaa. Halonen ja Malkki olivat mukana keskiviikkona Espoon Tapiolassa järjestetyssä keskustelussa. Tilaisuus järjestettiin Kino Tapiolassa, jossa pyörii Halosen marraskuun lopussa ensi iltaan tullut Valkoinen raivo -dokumentti. Elokuvassa suomalainen Lauri kertoo omalla äänellään järkyttävän tarinansa koulukiusaamisesta. Paljon kehuja kerännyt elokuva pääsi juuri pääsarjan ehdokkaaksi kahdelle merkittävälle eurooppalaiselle dokumenttielokuvafestivaalille Prahassa ja Thessalonikissa.
Tuntematon raivo
Lauri menettää isänsä onnettomuudessa yhdeksänvuotiaana. Koulussa huippulahjakkaaksi osoittautuva poika päätyy aikuisena – vuosikausien rankan kiusaamisen jälkeen – lopulta akateemiseksi tutkijaksi. Nykyään hän tekee merkittävää uraa ihmismielen aggressioiden parissa. Tätä ennen Lauri suunnitteli ja valmistautui tekemään massamurhia. Tältä tieltä hänet pelasti hakeutuminen terapiaan, jota hän kävi vuosia. Laurin sanoma on nyt, että lapsuudessa trauman kokeneet ja kovan kiusaamisen kohteeksi joutuneet ovat monessa tapauksessa täynnä ”valkoista raivoa”, joka mahdollistaa pahimmillaan poikkeuksellisen raakojen tekojen – esimerkiksi koulusurmien – suunnittelemisen viileän analyyttisesti. Erona pikaistuksissa ilmenevään ”mustaan raivoon” on harkitsevaisuus ja analyyttisuus. Lopulta näistä valkoisen raivon kokeneista pieni osa toteuttaa tekonsa. – Kun minua oli tarpeeksi kiusattu, pystyin toisten alkaessa jälleen hakkaamaan, siirtymään dissosiaation avulla pois tilanteesta, Lauri kertoo elokuvassa. Laurin mukaan samaa psykologiaa käytetään soveltaen myös esimerkiksi suurvaltojen kouluttaessa yksiköitä salaisiin tappotehtäviin. Näissä koulutettavat laitetaan valtavaan henkiseen ja fyysiseen prässiin, jossa heitä alistetaan voimakkaasti. Kuka tästä selviää, pystyy kestämään lähes mitä tahansa. Dissosiaation, eli sopeutumisreaktion kautta he kehittävät rauhallisen ja analyyttisen mielen, jolloin operaatiot pystytään suorittamaan harkiten ja täysin tunnekylmästi. Näin esimerkiksi vihollisten surmaaminen nopeassa iskussa onnistuu. Laurin mukaan valkoista raivoa ei tunneta käsitteenä psykologiassa, eikä sitä ole siten riittävästi tutkittu.
Liittyy terrorismiin
– Mikä on se prosessi, jonka myötä hyväntahtoisesta kiltistä lapsesta kehittyy ihminen, joka voi täysin ilman tunteita teloittaa koulutoverinsa? Lauri kysyy elokuvassa. Tutkija Leena Malkki uskoo, että valkoista raivoa on olemassa jossain muodossa ja se liittyy vahvasti kouluampumisiin, mutta myös esimerkiksi terrorismiin. – Se ei varmasti selitä kaikkea rajua väkivaltaa, mutta on raivon muoto, jota ei tunnisteta kunnolla, hän sanoo. Laurin mukaan esimerkiksi terrori-iskujen pääsuunnittelijat saattavat kokea valkoista raivoa. Myös iskujen suorittajilla saattaa olla jonkinlaista valkoista raivoa mukana ajattelumaailmassaan. – Myös jotkut niistä, jotka lähtevät pois kotimaastaan liittyäkseen sotimaan johonkin terroristijärjestöön, saattavat kokea samaa. Sotaa käyvää joukkoon liittyminen voi tarjota heille keinon kuulua ryhmään ja purkaa kokemuksiaan, Malkki toteaa ja on samoilla linjoilla Laurin kanssa. Valkoisen raivon ohjannut ja tuottanut Arto Halonen toteaa, että elokuvassa Lauri kertoo mustasta ja valkoisesta raivosta tarkoituksella hieman liioitellusti. – Laurikaan ei oikeasti yritä väittää, että valkoinen ja musta olisi näin tiukasti rajattu. Mutta suurin ero on siinä, että musta raivo on impulsiivista raivoa ja sen tunnistaa, valkoinen on sisäänpäinkääntynyttä raivoa, eikä ulkopuolinen pysty sitä havaitsemaan. Halonen uskookin, että on paljon ihmisiä, joilla on eritasoista valkoista raivoa.
Yhteinen tunne
Suomea vuosina 2007 ja 2008 järkyttäneissä Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisissa nuoret miehet surmasivat yhteensä 18 henkeä ja itsensä. Tapausten jälkeen maassa puhuttiin paljon koulukiusaamisesta, joka tuntui yhdistävän molempia ampujia. Myöhemmin jotkut tutkijat ovat kuitenkin korostaneet, että kouluampumisten syyt ovat moninaisia, eikä niitä voi selittää pelkällä kiusaamisella. Selvää on kuitenkin, että molemmat ampujat olivat kokeneet vakavaa koulukiusaamista. Ampumisia edelsi Myyrmannin kauppakeskukseen vuonna 2002 tehty pommi-isku, jossa kuoli seitsemän ihmistä ja haavoittui 164. Iskun tekijän kerrottiin kärsineen koulukiusaamisesta. Lisäksi Suomen kouluissa on tehty useita puukotuksia, joiden motiiviksi on kerrottu koulukiusaaminen. Leena Malkki korostaa, että kouluampumisten taustalla on todettu olevan yhteiskuntakritiikkiä. Ampujat ovat kokeneet tulleensa syrjäytetyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Heidän tarinoistaan välittyy selvästi jotain, mitä elokuvassa kutsutaan valkoiseksi raivoksi.
Malkin mukaan Valkoinen raivo -elokuva ja Lauri tuovat hyvin esiin sen, että kouluampumisissa on kyse yhteiskunnallisesta ilmiöstä, eikä yksittäisten tekijöiden päähänpistoista. – Väkivaltaan päätymisessä on kyseessä pitkällisen vuorovaikutuksen prosessi. Meillä pitää olla rohkeutta tunnistaa, että kyse on ilmiöstä, johon pitäisi pystyä puuttumaan, Malkki sanoo. Itsekin koulussa kovan kiusaamisen kokenut Arto Halonen toteaa, että Jokelan ja Kauhajoen tapausten jälkeen puhuttiin paljon muutoksista, joilla aiotaan ehkäistä koulukiusaamista. – Lopulta tekeminen jäi kuitenkin vaisuksi. Halosen mielestä ampujien kiusaamisen purkaminen jäi muun tragedian taustalle. – Selvästi vähäteltiin puhumasta asiasta. Malkki on samoilla linjoilla ja muistuttaa, että konkreettisin muutos ampuma-aselain kiristys.
Jatkuu aikuisena
Tutkija Malkki korostaa, että kiusaaminen on monimutkainen vyyhti, jota pitäisi miettiä koko yhteiskunnan tasolla, sillä sama mitä tehdään kouluissa jatkuu myöhemmin työelämässä. – Emme me aikuisetkaan ole kovin puhtoisia tässä. Malkki puuttuisi vahvasti siihen väkivaltakulttuurin malliin, mitä tänä päivänä tarjotaan monissa eri muodoissa. – Pitäisi miettiä mitä rooleja esimerkiksi miehille tarjotaan nykyään ja miten he joutuvat puolustamaan omaa kunniaansa, hän sanoo. Malkin mukaan se mitä koulussa tapahtuu, on aina heijastusta laajemmasta yhteiskunnasta. Siksi pitäisi miettiä, mitä se kertoo kulttuuristamme ja ajastamme.
Kiusaajat tilille
Valkoinen raivo -elokuvan Lauri kertoo saaneensa kiusattuna valtavasti voimia kuulumisesta vähän aikaa koulun lentopallojoukkueeseen. Myös Leena Malkin mukaan kiusaamisen vastapainoksi usein tarjottu yhteisöllisyys pelastaisi monia. – Jos on joku porukka tai harrastus, niin se voi olennaisesti auttaa selviämään. Malkki ja Arto Halonen muistuttavat, että kiusaamiseen puuttumisessa tärkeää on laittaa kiusaaja vastuuseen teostaan. Halonen asettaisi lain, jolla kiusaajia rangaistaisiin. – Lisäksi heidän pitää joutua vaihtamaan koulua, ei kiusatun, Halonen sanoo painokkaasti. Molemmat muistuttavat, että kiusaajien tausta pitäisi aina tutkia kunnolla. – Myös kiusaaja voi olla tuen tarpeessa, Malkki sanoo. Halonen toteaa myös, että kiusatulle lapselle pitäisi korostaa syyn toiminnassa olevan kiusaajassa – ei kiusatussa. – Itse uhriuduin ja niin tekee varmasti moni muukin. Yritin myös olla asioiden yläpuolella, hän toteaa ja viittaa kokeneensa osittain samaa kuin Lauri.
NÄKÖKULMA:
Se on kuin syöpä
Koulukiusaaminen on kuin syöpä. Siihen saatetaan keksiä jotain hidastavia lääkkeitä, mutta sitä tuskin saadaan koskaan kitkettyä kokonaan, kirjoittaa Iltalehden toimittaja Matti Tanner.
Ihmisen luonto estää sen. Tai niin kuin ohjaaja Arto Halonen toteaa: ”Monimutkaisessa maailmassa menestyminen edellyttää, että pitää polkea muita. Jos joku poikkeaa ja on erilainen, se uhkaa omaa menestystä.”
Halonen ja Lauri ovat nostaneet uudelleen esiin merkittävän yhteiskunnallisen aiheen, joka on painunut taka-alalle, samalla kun Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden kauhukuvat haalistuvat. Valkoinen raivo -dokumentti tuo järkyttävän hyvin esiin sen millaista kiusaaminen pahimmillaan on ja mistä siinä on kysymys. Jokainen kiusaaja pitäisi saada tajuamaan, että saattaa tuhota toisen ihmisen elämän loppuiäksi. Dokumentti pitäisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi kaikille yläasteikäisille, sekä päättäjille ja kasvatuksen parissa työskenteleville. Lasten ja nuorten parissa tapahtuvaa kiusaamista ei ole aina aikuisten helppo huomata. Nykyään kiusaaminen on saanut myös uusia muotoja sosiaalisen median avulla. Opettajien mukaan nuorten WhatsApp -ryhmissä ja Instagramissa tapahtuvaan kiusaamiseen on vaikea puuttua – se kun pysyy hyvin piilossa aikuisten katseilta.
Suomen kouluissa on kiusaamisen suhteen ”nollatoleranssi”. Sekä lainsäädäntö että opetussuunnitelmat velvoittavat kouluja ehkäisemään ennalta kiusaamista ja puuttumaan siihen. Lisäksi peruskouluista suuri osa on mukana Kiusaamisesta vapaa koulu -ohjelmassa, KiVassa. Tämä otettiin käyttöön Kauhajoen surmien jälkeen. Malli on yksinkertainen ja joidenkin tutkimusten mukaan toimiva. Koululla on aikuisista koostuva koulutettu KiVa-tiimi, joka selvittää kaikki systemaattiset kiusaamistapaukset. Ensin kuullaan kiusattua, sitten jokaista kiusaajaa yksitellen. Sen jälkeen keskustellaan yhdessä. Ongelma vain on, että ilmeisesti noin puolet kouluista on mukana vain nimellisesti. Toinen ongelma on, ettei kiusaaja saa teostaan mitään sanktioita. Keskusteluun joutumista ei voi pitää sellaisena. Nollatoleranssista ja KiVasta huolimatta valtaosa peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisista sanoo, että koulun aikuiset eivät puutu kiusaamiseen. Samaa kertovat ammattikoululaiset, lukiossa tätä mieltä on 90 prosenttia oppilaista.
Nollatoleranssin ja todellisuuden välillä on valtava kuilu. Miten kaikki opettajat saadaan heräämään tähän? Hienoa on ainakin, että Valkoista raivoa tarjotaan nyt kouluihin esitettäväksi. Arto Halonen ehdottaa koulukiusaamisen kriminalisoimista. Lakiin kirjoitettaisiin rangaistuksia kiusaajille. Auttaisiko se? Ainakin se olisi merkittävä uhka kiusaajille. Tietenkin kriminalisoinnilla olisi myös varjopuolia. Miten esimerkiksi estää väärät ilmiannot? Mutta silti – vahva viesti siitä, että se on todellakin väärin. Oma lukunsa ovat mielenterveyspalveluista leikatut varat. Psykiatrista hoitoa hakevista lähes joka kymmenes odottaa hoitoon pääsyä yli 90 vuorokautta. Lauri haki ja sai lopulta apua. Kuinka moni jää ilman ja joutuu liian pitkäksi aikaa hoitojonoon odottamaan? Kriminalisoinnista pitäisi keskustella valtakunnan ykkösfoorumeilla kuten eduskunnassa. Kuka vain tekee aloitteen? Kysehän on vaatimattomasti siitä halutaanko pelastaa todella monen lapsen ja nuoren elämä – vai annetaanko vain olla. Tai tehdään joku kiva ohjelma, jota puolet ei noudata. Sehän on helpompaa.
Toimittaja: Matti Tanner
Iltalehden artikkelit voi käydä lukemassa alla olevista linkeistä:
Koulukiusattu Lauri suunnitteli massamurhaa: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016030921240460_uu.shtml
Näkökulma: Se on kuin syöpä: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016030921240461_uu.shtml
